Minulle sotien jälkeen syntyneelle 50-luvun lappilaislapselle itsenäisyyspäivä on aina ollut merkityksellinen ja tärkeä päivä. Suomen itsenäisyys ei ole itsestään selvä asia, vaan se on vaatinut todella kalliit uhraukset. Siksi Suomen lippu on meillä aina nostettu salkoon nöyrällä kunnioituksella ja muistokynttilät kaatuneille on sytytetty, sekä meillä kotona että kotikylämme sankarihaudoilla.

Sotamuistot ovat perheessämme olleet vahvasti läsnä, sillä isämme palasi aikoinaan rintamalta haavoittuneena, ja hänen kolme veljeänsä kaatuneina. Meillä kotona sodasta ja evakkomatkasta puhuminen on ollut arkipäivää. Sirpaleiden aiheuttamat kivut, joista isämme joutui kärsimään elämänsä loppun asti, eivät nekään jääneet meiltä lapsilta huomaamatta. - Tässä vanhempieni muisteloita joitakin vuosia sitten: https://sverigesradio.se/artikel/7363633

Lapin sodan jälkeenjättämä täydellinen hävitys poltettuine kylineen on jättänyt vahvan jäljen vanhempiemme ja sukulaistemme elämään. Mutta se sitkeys ja vahva usko tulevaan, mikä sai väen aloittamaan kaiken ihan alusta, on uskomatonta. Kotikylämme tienoo oli sota-aikana kovien taisteluiden tanner. Kylän miesväki palasi sodasta ja evakosta poltetuille raunioille ja aloitti jälleenrakennuksen miinanraivaajien tehtyä työnsä. Kaikesta oli silloin ollut pulaa, niin ruoasta, puutavarasta kuin nauloistakin. Raunioista kerättiin ihan kaikki mahdollinen rakentamiseen vielä sopiva aines, ja sopivaa puutavaraa haalittiin metsistä. Ensisuojiksi rakennettiin korsuja, ja talojen valmistuttua evakot pääsivät asettumaan uusiin koteihinsa. Jälleenrakennusurakkaan tuli apuväkeä valtion tuella myös muualta Suomesta, joten rakentaminen saatiin sujumaan jouheammin. 

Lapsuutemme leikkejä rajoittivat ympäristössä olevat sotaromut. Emme saaneet koskea mihinkään epäilyttävään, vaan niistä tuli heti ilmoittaa äidille tai isälle. Kuoppien kaivaminen ja kivien kääntäminen pihan ulkopuolella kiellettiin, sillä yksi lempileikkimme lapsena oli aarteiden etsiminen. Kotimetsässä oli palanut ja sittemmin ruostunut saksalainen autoromu, paljon tykinkuulien putkia, ja muutakin romua. Muistan, että löysimme myös avaamattomia säilykepurkkeja. - Edelleen tuolla seudulla täytyy varoa mm. osumista sirpaleisiin puita sahatessa. Metallinpaljastin on tarpeellinen työväline  edelleen. 

Kylämme naiset, lapset ja vanhukset, sekä kotieläimet, vietiin sotaa pakoon väylän toiselle puolelle Ruotsinmaalle. Äitimme oli silloin nuori tyttö, ja hänellekin evakkoaika tuo vahvoja muistoja. Onneksi meillä kotona on puhuttu niistäkin avoimesti. Rankoista kokemuksista huolimatta kertomuksista heijastuu kiitollisuus Ruotsille turvapaikan tarjoamisesta.

Nyt par'aikaa luen Rosa Liksomin Väylä -kirjaa. Lukemiseni on hitaasti etenevää, sillä koko ajan lukiessani kelaan ja peilaan asioita äitini kertomien evakkomuistojen pohjalta. Teksti on tutunkuuloista, eikä siis pelkästään siksi, että kirja on kirjoitettu omalla murteellamme. 

Näissä lapsuudenmaisemissani rauhallisella Ruotsin rajalla on kodissamme on kertailtu
sodan muistoja moneen moneen kertaan vuosikymmenten aikana.

Suuri ja nöyrä kiitos edellisille sukupolville!
Hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi!