pihaa.jpg

Ajatukseni ovat viime aikoina viipyilleet paljonkin menneessä ajassa. Olen muistellut lapsuuden kotiseutuani Lapissa, ja aikaa siellä 1950-70 luvuilla. Paljon on tapahtunut ja asioita muuttunut siellä noista ajoista. Kotonamme oli navetta ja siellä lehmiä, aluksi oli myös hevonen. Pellot kasvoivat heinää, ja koeviljelmillä kasvatettiin erilaisia kasveja.

Kotikylässämme oli silloin kolme kauppaa, kolmiopettajainen kansakoulu, posti (jossa Postipankin pankkipalvelut), huoltoasema, baarikin jonkun aikaa, retkeilymaja, kolme taksiautoilijaa, ainakin kolme kuorma-autoilijaa, puhelinkeskus, koulukirjasto, sahoja, erilaisia käsityöläispajoja ja -verstaita, ja varmaan muitakin palveluja, joita en nyt muista. - Kyläyhteisö oli vireä ja kyläläiset toinen toisiaan tukevia. Talot olivat asuttuja ja perheet isoja. Apua löytyi tarvittaessa niin lehmien lypsämiseen, heinätöihin, halonhakkuuseen kuin lastenkaitsemiseenkin.

Mutta ... mitä kylässä on tapahtunut?

Koulu on lakkautettu ajat sitten, kaikki kyläkaupat kuolleet, posti lakkautettu, huoltoasemaa ja tankkauspistettä ei ole ollut vuosikymmeniin, eikä enää ainuttakaan taksia, Muutama pikkuyrittäjä hankkii leipänsä käsitöillään, verstaallaan tai urakoimalla maansiirtotöitä ja lumenaurauksia. Monet talot ovat tyhjillään, jotkut sentään lomamökkikäytössä; ja onneksi silloin tällöin johonkin taloon saadaan uusia asukkaitakin. Kylän läpi kulkee nyt hyvä kevyenliikenteen väylä, jota tosin oltaisiin kaivattu kipeästi jo vuosikymmeniä sitten, kun raitilla kulki vielä paljon lapsia.

Kylätaloa entisessä koulun ruokalassa ja asuntolassa yritetään nyt pitää talkoovoimin aktiivisessa käytössä. Se on hyvä paikka järjestää mm. kokouksia, juhlatilaisuuksia, kursseja ja majoittumisiakin.

- - -

Kuusikymmenluvulla paikkakunnalle saatiin kunnallinen keskikoulu, jonne kotikylästämme oli matkaa 30 km. Sinne kuljimme viiden vuoden ajan päivittäin linja-autokyydillä. Kun keskikouluni päättyi 1969, koko Suomessa oli valtava työttömyys. Niinpä meidän oli lähdettävä leivän ja koulutuksen perässä kuka minnekin. Omalta luokaltamme ainakin puolet lähti Ruotsiin, ja me muut kotipaikkakunnaltamme eteläänpäin joko töihin tai jatkamaan opiskeluja. Opiskelu työn ohessa oli hyvin yleistä silloin, ja sellaiseen vaihtoehtoon päädyin aluksi minäkin. 

Nyt Enontekiöllä on ollut jo jonkin aikaa oma lukio, joten nykyisin ei tarvitse lähteä maailmalle ihan niin nuorena kuin meidän aikanamme. Ammattiopetustakin järjestetään jos ei omalla paikkakunnalla, niin ainakin naapurikunnissa.  

- - -

P6226449.jpg

Kylällä on oma hautausmaa, jossa käydessä hautakivistä voi lukea tuttuja nimiä, ja palata muistoissa aikaan, jolloin kylä todella eli. Omista koulukavereistanikin on hyvin moni siellä, viimeisellä leposijallaan.

Mennyt aika ei koskaan enää palaa, mutta muistoihin voi aina palata. - Toivoisin kovasti, että kaiken kaupungistumiskehityksen keskellä tajuttaisiin taas maaseudun arvo ja mahdollisuudet. Nykyajan valokuidut, infra, sun muut antavat maaseuduille uutta toivoa ja elämää. Lapsuuden kotikyläni on keskeisellä paikalla, valtatien varrella, jossa Ruotsi ja Norjakin ovat lähellä. Kuka saisi puhallettua siihen elämää? Itse näkisin mielelläni siellä ison kaupan, joka varmaan menestyisikin, sillä asiakkailla olisi siihen hyvä tulla sekä lähiseudulta, että naapurimaistakin. Nyt he huristelevat joukoittain kauppareissuillaan kylän ohi, ainakin 50-100 km pitemmälle.